Henna Virkkunen – EU

Ehdolla eurovaaleissa 2019

EU:n kauppapolitiikka tarvitsee lisävauhtia

Tietoa kirjoittajasta

Juho Mäki-Lohiluoma

Kirjoittaja on keskustaoikeistolaisten nuorisojärjestöjen maailmanjärjestön IYDU:n varapuheenjohtaja ja opetusministerin erityisavustaja.

Parempi Eurooppa

EU:n kauppapolitiikka tarvitsee lisävauhtia

Rajat ylittävän kaupan lisääntyminen on varovaistenkin arvioiden mukaan nostanut satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Euroopassa taas tavarat ja palvelut ovat sen seurauksena edullisempia ja elämä monelle astetta helpompaa, mikä ylikulutuskritiikin alla usein jää huomiotta. Rajat ylittävä kauppa on win-win-tilanne, jossa kaikki osapuolet voittavat.

Ainakin, jos sitä säännellään oikein.

Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä kauppa- ja investointipolitiikka kuuluvat Euroopan unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Se eroaa tältä osin monista muista politiikan sektoreista, joissa EU:n toimintamahdollisuudet ovat rajatummat. Kauppapolitiikalla viitataan hieman yksinkertaistaen siihen, minkälaiset säännöt tavaroiden ja palveluiden liikkumista rajojen yli koskevat: peritäänkö tulleja, mitä turvallisuusstandardeja noudatetaan, kuka vastaa mahdollisista vahingoista ja niin edelleen. Investointipolitiikalla taas viitataan niihin suojakeinoihin, joita ulkomaisella sijoittajalla on käytössään, kun hän sijoittaa ulkomaille: missä hän voi vaatia korvauksia oikeusteitse ja miten isäntävaltion tulee kohdella sijoitusta.

Parivaljakkoa kohdellaan usein yhtenä, vaikka kyse on sinänsä eri asioista. Syy tähän on, että molemmat tarvitsevat toimiakseen toista. Jos kauppa ei käy, ei kauppakumppanin alueelle investoida, ja toisinpäin. Merkittävä ero on myös toimivallassa: vaikka molemmat ovat perussopimusten mukaan yksinomaisen toimivallan piirissä, liittyy investointisopimuksiin usein elementtejä, jotka kuuluvat jaetun toimivallan piiriin. Tällöin päätöksiä ei voida tehdä määräenemmistöllä, vaan ainoastaan kaikkien jäsenmaiden yksimielisyydellä.

Suomi tekee kauppapolitiikkaa vain osana Euroopan unionia, ei enää yksin.

Lissabonin sopimuksen voimaantulosta on jo lähes 10 vuotta. Vaikka aika tuntuu sinänsä pitkältä, kauppa- ja investointipolitiikan maailmassa se on lyhyt. Tuona aikana EU on solminut investointi- ja / tai vapaakauppasopimuksia mm. Etelä-Korean, Kanadan ja Japanin kanssa. Lisäksi neuvottelut on saatu maaliin tai lähelle sitä useiden muiden maiden sekä alueellisten järjestöjen kanssa. Sopimukset ovat merkittävästi vauhdittaneet EU:n ja kyseisten maiden välistä kauppaa. EU:n solmimien sopimusten lisäksi ennen Lissabonin sopimusta solmitut kansalliset sopimukset ovat voimassa niiden maiden kohdalla, joita koskevaa sopimusta EU ei ole vielä solminut. Se luo EU-maiden kauppa- ja investointipolitiikkaan vaikeasti hahmotettavan pelikentän, jossa osa säännöistä on sovittu koko EU-alueelle ja osa vain kansallisesti.

Suomen kannalta EU:n yhteinen kauppa- ja investointipolitiikka on hyvä asia. Samalla se on Suomelle mahdollisuus vaikuttaa kansainvälisen kaupan pelisääntöihin tavalla, johon emme yksin koskaan kykenisi.

Perimmäinen syy näihin molempiin on EU:n neuvotteluvoima. EU- ja ETA-maat ovat maailman suurin talousalue, jonka markkinoille pääsy on houkuttelevaa kaikille. Koska EU:n kauppapolitiikkaa valvotaan parlamentaarisesti ja valmistellaan ulkomaankauppaministereiden toimesta, on sen johtotähdeksi muodostunut paitsi kaupan esteiden poistaminen, myös erinäisten vastuullisuutta, ympäristöä ja työntekijöiden oikeuksia koskevien tavoitteiden edistäminen. Kun EU tekee kauppa- ja investointipolitiikkaa, tekee se samalla ulkopolitiikkaa, käyttäen vipuvartenaan valtavan kotimarkkinan tuomaa voimaa. Käytännössä EU:n linja on tarkoittanut esimerkiksi korkeiden turvallisuusstandardien ajamista vapaakauppasopimuksiin sekä investointisopimuksiin liittyvien kiisteltyjen välimiesmenettelyiden ottamista vahvemmin julkiseen kontrolliin. Lisäksi eroon on pyritty ja esimerkiksi Kanadan kanssa solmitussa CETA-sopimuksessa päästy monista kahdenvälisten sopimusten kohdalla ongelmallisiksi muodostuneista sopimusmuotoiluista, joita on monen  mielestä tulkittu huomattavasti niiden alkuperäistä tarkoitusta laveammin. Laveat tulkinnat ovat paikoin laajentaneet ulkomaisten sijoittajien nauttimaan suojaa mittoihin, jota kansalliset neuvottelijat eivät taatusti tarkoittaneet tai osanneet ennakoida.

Kaikki nämä ovat saavutuksia, joihin Suomi ei olisi koskaan kyennyt yksin.

Vankat perusteet EU:n yhteiselle kauppa- ja investointipolitiikalle eivät silti tarkoita, ettei siinä olisi ongelmia. Yksi niistä on prosessien hitaus, joka on estänyt yhteisen tekemisen hyötyjen täysimääräisen realisoitumisen. Euroopan komission rooli on kauppa- ja investointipolitiikassa vahva, mutta jäsenvaltioiden hallitusten edustajista koostuva ministerineuvosto päättää lopulta neuvottelumandaateista sekä kansainvälisistä sopimuksista. Vaikka kauppapolitiikan alalla sinänsä sovelletaan määräenemmistöpäätöksentekoa eikä yksimielisyysvaatimusta, voi kattaviin sopimuksiin kuulua myös elementtejä, jotka vaativat yksimielisyyttä. Muistamme varmasti monet, kuinka belgialainen alueparlamentti venytti koko Kanadan kanssa tehtyä CETA-sopimusta – monen mielestä lähinnä sisäpoliittisista syistä.

Myös EU-neuvotteluissa on lisäksi läsnä kauppapolitiikan perinteinen konflikti. Läntiset teollisuusmaat ajavat tavara- ja palvelukaupan vapauttamista, tasapuolista kilpailua sekä investointien ja IPR-oikeuksien korkeatasoista suojaa. Kehitysmaat taas tavoittelevat neuvotteluissa mahdollisuutta kantaa tulleja ja suojata omaa talouttaan, mutta esimerkiksi maataloustuotteiden vapaampaa kauppaa, johon EU ja kehittyvät maat ovat suhtautuneet penseästi. Kasvavat taloudet kuten Kiina, Intia, Brasilia suojelevat omia markkinoitaan ja asemoituvat usein teollisuus- ja kehitysmaiden väliin. Tähän soppaan EU tuo omat ideologiset tavoitteensa, jotka tulee lopuksi vielä sovittaa yhteen eri jäsenmaiden kansallisten intressien kanssa. Helppoa ei ole, eikä tule.

EU:n sisällä ilmeisin poliittinen konflikti liittyy siihen, kuinka paljon arvoa annetaan vapaakaupan myötä syntyvälle hyvinvoinnille, kuinka paljon sen negatiivisille lieveilmiöille. Poliittinen vasemmisto tuntuu tässä tasapainottelussa tehneen valinnan, että oikein mikään sopimus ei kelpaa. Lähes kaikki äärioikeistolaiset, vihreät ja laitavasemmistolaiset europarlamentaarikot äänestivät Kanadan kanssa tehtyä CETA-sopimusta vastaan, samoin kuin perussuomalaiset, vihreät ja vasemmisto Suomen eduskunnassa, vaikka CETA on kauppasopimuksista ehkä edistynein koskaan. Idealismi ja populismi talloivat äänestyksissä kukkia pragmatismin haudalla.

Mikä siis ratkaisuksi? 

Ensimmäinen keino on simppeli: jos haluaa fiksua kauppapolitiikkaa, kannattaa äänestää fiksusti kevään eurovaaleissa. Euroopan parlamentti ei suoraan tee kauppapolitiikkaa, mutta se voi tehokkaasti estää sen tekemisen. Yhtä lailla kannattaa äänestää fiksusti eduskuntavaaleissa. Suomalainen äänestäjä voi siis aidosti vaikuttaa EU:n kauppapolitiikan suuntaan. Samalla voimme vain toivoa, että myös muut EU:ssa äänestävät fiksusti eurovaaleissa ja esimerkiksi yhdysvaltalaiset fiksummin seuraavissa presidentinvaaleissa.

Isommassa kuvassa on myös syytä pohtia, miten kauppa- ja investointisopimusten solmimista voidaan EU:ssa nopeuttaa.

Yksi vaihtoehto on EU-komissionkin ehdottama sopimusten jakaminen kahtia. Ne osat, jotka ovat EU:n yksinomaisen toimivallan piirissä, hyväksyttäisiin määräenemmistöpäätöksellä. Ne osat, jotka jäävät jaetun toimivallan piiriin, hyväksyttäisiin myöhemmin yksimielisesti. Tätä lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi Japanin kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen kanssa. Suomi oli ulkomaankauppaministereiden Kai Mykkäsen ja Anne-Mari Virolaisen johdolla yksi tämän lähestymistavan kannattajista. Myös seuraavan hallituksen on syytä jatkaa samalla linjalla.

EU:n kauppapolitiikan onnistumiset ovat Suomen kaltaiselle vientivetoiselle avotaloudelle elintärkeitä. On Suomen kannalta keskeistä, että vapaakauppa- ja investointisopimusten solmimiseen saadaan seuraavan komission aikana lisää vauhtia. Onnistuminen tässä on myös meistä itsestämme kiinni.

Hennan kommentti

Suomalaisyritysten vienti on perinteisesti ollut vahvasti suuryritysten harteilla. Näin ei tarvitsisi olla. Koko Euroopan unionin 500 miljoonan asukkaan sisämarkkina on suomalaisyrityksille auki. Lisäksi EU:n neuvottelemat uudet kauppasopimukset avaavat kiinnostavia mahdollisuuksia.

Samaan aikaan kun Yhdysvallat virittelee kauppasotaa ja rakentaa muureja, Euroopan unioni on neuvotellut tiiviisti kauppasopimuksia eri puolille maailmaa.

Kuten Juho Mäki-Lohiluoma kirjoittaa, kauppasopimukset kuuluvat Euroopan unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Sen on karulla tavalla saanut havaita Britannia, joka uhkaa erotessaan pudota kaikkien sopimusten ulkopuolelle. Niiden neuvotteleminen on aina vuosien mittava urakka. On selvää, että 500 miljoonan asukkaan Euroopan unionilla on kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa parempi vääntövoima kuin yksin 66 miljoonan asukkaan Britannialla tai saatikka 5,5 miljoonan asukkaan Suomella.

Euroopan unioni on tehnyt hyviä diilejä. Esimerkkinä tästä vuonna 2011 voimaan astuneen EU-Etelä-Korea-kauppasopimuksen tuloksena suomalaisyritysten vienti maahan on kasvanut yli 40 prosenttia. Tälle kansainvälistymisen tielle pitäisi useamman suomalaisyrityksen rohkeasti lähteä.

Seuraavaksi suunta kannattaa ottaa Japaniin.

Helmikuun alussa astui voimaan EU-Japani kauppasopimus, joka loi maailman suurimman 630 miljoonan ihmisen vapaakauppa-alueen. Sopimuksen ansiosta EU:n viennin Japaniin arvioidaan yli kaksinkertaistuvan 180 miljardiin euroon. Yli 90 prosenttia tulleista poistuu välittömästi, mikä tarkoittaa miljardin euron säästöjä, pääosin eurooppalaisille pk-yrityksille.

Suomi vie Japaniin tavaroita ja palveluita noin kahdella miljardilla vuodessa. Kasvupotentiaali on mittava. Tullit poistuvat, standardit yhtenäistyvät ja julkiset hankinnat avautuvat eurooppalaisille yrityksille.

Pian voimaan astuu myös EU-Singapore-sopimus, jonka EU-parlamentti hyväksyi helmikuussa. Vapaakauppasopimus poistaa EU:n ja Singaporen väliltä käytännössä kaikki tullit seuraavan viiden vuoden aikana.

Suomelle Singapore on tärkein kauppakumppani Kaakkois-Aasiassa.

Vapaakauppasopimus avaa kiinnostavia mahdollisuuksia suomalaisten yritysten vahvuusalueilla, kuten terveysteknologiassa, digitalisaatiossa ja uusiutuvassa energiassa.

Euroopan unionin pitkän aikavälin tavoitteena on solmia alueellinen vapaakauppasopimus koko ASEAN-alueen kanssa. Singaporen sopimus on tärkeä askel tätä kohti. Myös Vietnamin kanssa sopimus on enää hyväksymistä vailla.

Parhaillaan Euroopan unioni valmistelee sopimuspäivitystä myös Meksikolle, ja neuvottelupöydissä ovat eri vaiheissaan etenemässä Indonesia, Chile, Etelä-Amerikan Mercosur-ryhmä, Australia ja Uusi-Seelanti.

Euroopan unionille sopimuksilla on iso taloudellinen merkitys. Jokainen lisämiljardi vientiä tarkoittaa 14 000 uutta työpaikkaa. Mutta lisäksi kauppasopimuksilla on myös vahva poliittinen aspekti. Tullien ja standardien lisäksi niissä sovitaan yhä laajemmin muun muassa noudatettavista ympäristönormeista, elintarviketurvallisuudesta ja työoloista. Kansainvälisillä kauppasopimuksilla EU voi tehokkaasti vaikuttaa koko globaalin kehityksen suuntaan.

Mitä mieltä sinä olet?